Veneessä vähän vajaa neljä muuttolaatikollista vieheitä… joista TASAN yksi toimi

12.11.2013

Tarkkasilmäisimmät ehkä pystyivät tulkitsemaan otsikon rivien välistä, ettei kyseistä kuninkaantekijää löytynyt eilen allekirjoittaneen rasioista. Pian löytyy. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Ilta: sääoraakkelit supisevat sekavia. Uhkaillaan reippaalla myrskymatalalla ja sen sellaisella. Pah. Bollocks. Sekaan vaan. Extreme keli, extreme kalat. Toinen toteutui. Arvatkaa kumpi?

Varhainen aamu: matkalla rantaan ohitetaan auto-vene –yhdistelmä ja ihmetellään autossa kuka s**tanan hullu hinaa paattia tähän aikaan aamusta, tässä kelissä ja vielä isäinpäivänä. Oliskohan Janne? Puolimatkan bensiksellä arvoituksilla on tapana ratketa. Niin nytkin. Ei ollut Janne vaan Arska. Pitkänlinjan haukiseuralainen. Vaihdetaan kuulumisia ja toivotellaan kireitä liinoja. Huoltoasemalta poistuttaessa todetaan, ettei keli ehkä olisikaan aivan niin rivo kuin hysteerisissä ennusteissa varoiteltiin.

Vähän myöhäisempi aamu: Filippiinien taifuuni on kaatanut puun puoliksi sähköjohdon päälle ja puoliksi tielle. Todetaan yksimielisesti ettei kahden käytännölle vieraan koulutukseen saaneen kannata alkaa leikkimään sankarimetsureita ja hivutetaan kiesi varovasti väijytyksen alta. Hetken päästä kuski saa skarpata vielä lisää, kun välinevankkuri meinaa puskea kilpikonnavauhdissa ulos sateen lubrikoimalta ”savitieltä”.

Vielä vähän myöhäisempi aamu: perillä tehdään ilmatieteellisiä havaintoja. Nyt muuten TUULEE ihan v*tusti. Ei auta päästää heittoperhoja häkeistään, lentävät pian Tallinnaan. Tai jopa kauemmas. Helposti. Matkalla rantaan tehdään se lamauttavampi observaatio. Kulkuväylä, joka normaalisti kulkee nimellä ”the Polku”, on yön aikana omavaltaisesti alkanut elää kaksoiselämää haukimatalana. Merta polulla jotain 30-60cm vähän yli viidenkymmenen metrin matkalla. Hyvin olis mahtunut uittamaan pintajerkkejä polulla, noinniinku syvyyden puolesta. Reissun jälkeinen vedenkorkeuden tarkistus netistä vahvistaa hypoteesin, jonka ensikädenlähteisiin perustuva kumisaapastesti todisti oikeaksi jo kahdeksan tuntia aikaisemmin. +90cm vedenkorkeudella venerantaan ei pääse kuivin jaloin. Ei ainakaan Nokian huopakumisaappailla. Tosin vain kaksi saappaallista kylmää Itämerta tarvittiin tämänkin teorian empiiriseen todentamiseen. Polku vaati vesiuhria ja sai sen. Seuraava havainto: normaalisti tukevasti mantereeseen kiintynyt vene kelluu kahden metrin päässä rannasta polun syvyisessä vedessä. Hienoa! Koeasetelman uusiminen menestyksellisesti vain vahvistaa hypoteesia.

Jo reilusti aamupäivän puolella: venekin saadaan vesille ja kapteeni koukittua kyytiin ramppirannasta. Kutsutaan sitä rantaa vaikkapa tuttavallisesti nimellä ”Cabo de Hornas” eli Pahantoivonniemi. Sen verran luotaantyöntävältä hornankattilalta näytti tuo vaahtopäissään kiehuva pieni, mutta kapea merenlahti, jota köykäisen veneemme pitäisi pian halkoa. Josta tulikin mieleen, että kaikenlaista puutavaraa kellui vedessä runsaasti. Osa ehkä Fukushimasta, osa ehkä lähempää. Lähivesien jerkkipitoisuutta kuitenkin veikkailtiin erittäin alhaiseksi sunnuntai-ajankohdasta huolimatta. Pahantoivonniemellä yöpyneiden itä-kalastajien kumivene vaikutti merikelpoiselta noin neljä kertaa hillitympään hiivariin. Niinpä nämä tyytyivät peukuttamaan ja videoimaan lähtöämme tyrskyrodeoon. давай! Этеенпäin!

Aamupäivän alkupuolella: Siitä onkin aikaa kun olen edellisen kerran roikkunut ”narun jatkeena” keulassa selkärankaa ja häntäluuta tasoittamassa. En kuvitellut siihen enää vanhoilla päivilläni joutuvani. Mutta kun keskituuli oli jotain 20m/s (ja puuskissa ehkä+25m/s), niin isomman selän alussa ”pääsin” keulasurffaamaan, kun kapteenia pelotti et paatti kippaa ympäri suurimmissa aalloissa. Keulasurffausta taas eivät polvet enää näillä vuosi- ja vyötärörenkailla kovin pitkään kestäneet. Muutaman kilsan rytkytyksen jälkeen oli pakko evakuoitua vähän suojaisampaan lahteen odottelemaan myräkän pahimman raivon talttumista. Heti ekasta reunasta saatiin suspeilla hauet mieheen, ja kohtuu hyvä syönti jatkuu läpi lahden. Kuitenkin vaan toiselle meistä. Ja kuten varmaan jo arvasitte, minä se en ollut. Vaan se oli se-jolla-oli-se-Orange-Tiger –värinen-suspi. Enkä löytänyt koko päivänä MITÄÄN, millä olisin pystynyt sitä haastamaan(!) Stobe tykitti ekasta lahdesta 9 haukea, mä sain noin kaks. Sitten aurinko tulikin jo esiin, tuuli alkoi snadisti höllätä ja vesi laskea. Ja tiedättehän mitä se tekee syönnille, kun vesi virtaa ”jokina” ulos lahdista. Hienosti tumpeloitu etsikkoaika allekirjoittaneelta.

Loppupäivä(n): kaava oli sama. Stobe sai kohtuullisesti kalaa oranssi-tikru –suspilla, mä en juuri mitään, syönnin hiipuessa tasaisesti mitä pidemmälle iltapäivä eteni. Auringossa muutama lohtuhauki ruskealla suspilla ja possulla (heittääkö muuten kukaan muu enää näitä possuja?). Tuplasateenkaareet ja draamaattiset maisemat loihtivat kuitenkin upean areenan marraskuiselle operaatiolle, jossa pelasteltiin eksyneitä hauenpoikasia tulvavedestä ”Nooan (N)arkkiin”. Tunti ennen auringonlaskua pukkas vielä pientä iltasyönnin tynkää. Tässä vaiheessa tilastot olivat rumentuneet lukemiin 17-4, Stoben eduksi. Koko päivän nöyryytyksen jälkeen oli pakko niellä ylpeys ja ottaa vastaan Stoben tarjous oranssi-tikru –suspin dublikaatin lainaamisesta. Viimeiset 60 minsaa saatiinkin sitten haukea tasatahtiin ja mullekin yks patakolkki kotiin vietäväksi ja iltapuhteina työstettäväksi.

Ilta: myös ramppirannan kumivene-tiimi palaili vesiltä. En halua edes ajatella mihin aikaan olivat uskaltautuneet tyrskyjen sekaan.

Summa summarum: vaikutti siltä, etteivät aktiiviset hauet olleet aivan matalassa tai kaislan reunassa kiinni. Vedenkorkeuden rajuilla vaihteluilla lienee ollut tähän erittäin suuri vaikutus. Päivä oli samaan aikaan sekä raju että opettavainen ja tuskin unohtuu aivan pian. Ei ainakaan ennen seuraavaa merenpaisumusta.

jekura_2_1 jekura_2_2 jekura_2_3

-Jekurantodistaja

 

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Email this to someone
Scroll Up