Juhannustaianomainen (a relative of the midsummer spell)

Vanhan pirkanmaalaisen sananlaskun mukaan: kun katsot aikaisin juhannusaattoiltana (noin kello kuuden aikoihin) järvenpinnan kansallismaisemaa, saatat nähdä siellä tulevan järvihaukienkkasi.

Ettekö muka usko?

Ei kyllä kannatakaan. Joutavaa horoskopiaa ja turhanaikaista parranpärinää (huom. parta mainittu).

Mutta eipä mennä tapahtumien edelle. Tämänkertainen juhannus oli alkanut sangen perinteisissä merkeissä. Lunta oli satanut vain pari kertaa ja aattoillan ohjelmassa oli ollut pientä ruohikon trimmausta, puiden kiihkotonta osittamista ja kevyttä kenttägrillausta. Edellä mainittujen juhannusaktiviteettien sekä tänä vuonna aivan erityisesti odotetun juhannussaunan ja risukasan paahtamisen väliin avautui yllättäen noin tunnin mittainen ”tyhjä” aikaikkuna, jonka päätimme vaimoni kanssa hyödyntää pistäytymällä vesillä.

Kalakelissä ei ollut moitteen sijaa. Kaislikon katveeseen tuuli juuri sopivan epäsuorasti, ainakin jos savolaismallisen soutuveneen ohjautuvuutta pidetään tässä suhteessa jonain mittarina. Ja miksei pidettäisi? Ilmanpaineet olivat riemastuttavan alhaalla (tästä tosin tuskin nauttivat muut kuin kalahenkilöt) ja harsoisen teräksenharmaa pilvipeitekin osoitti hetkellisen repeilyn merkkejä muuten niin kovin galsan ja sateen dominoivan päivän kääntyessä kohti kaikilta rannoilta raikaavaa ”Jussi-gaalan” kliimaksia.

Ensimmäisen kaislikon aloitusreunassa kalansaalisodotuksemme eivät hiponeet pilviä, vaikka nämä olivat aikaisemmin päivällä roikkuneet lähes maanpinnassa. Siis pilvet. Heti ensimmäisistä heitoista lähtien kaislanreuna antoi kuitenkin melko hyvää pikku-hauki-x-schöniä. Tämä oli kyllä sinänsä yllättävää, koska edelliset pistot järvelle olivat olleet saalistilastojen valossa sangen luokattomia esityksiä. Mutta nyt oli toisin ja molemmille oli siimanpäihin hirtetty keltamustat kymmensenttiset Relaxin Kopyto (4L) kalajigit. Onhan niitä varmaan parempiakin vieheitä järvien pikkuhauille. Itse en vaan ole sellaisiin törmännyt. Varsinkaan silloin kun kumikala on kelpuutettu esoxisen päivän menyyn raaka-aineeksi. Eli kivasti tuli haukikontaktia melkein joka kolmannella heitolla.

Kunnes kello löi kuusi ja oli aika kurkistaa järvenpintaan, josko se järvihaukienkka sieltä killittäis keltuaiset latteina. Mut vidud sieält mitä järvihaukienkka näkysisi. Ei sinne päinkään. Mut eihän sitä mitään ois voinutkaan nähdä, ku kuplat ja pyörteet rikko jatkuvasti vedenpinnan kalvoa. Ja keskittymistä tähän juhannustaian tarkkailuun häiritsi kovin se, että joku vötkäle reuhtoi kalavehkeitä käsistä ja siirteli venettä ensiksi kohti järvenselkää ja heti seuraavaksi kohti kaislikon keskustaa. Yritä siinä nyt sit tulkita mitään taikoja. Kymmenen minsaa kesti semi-kontrolloimatonta haukimoottorilla ajelehtimista. Pike-pilot. Yritin rauhoitella vaimoa, et ei näille vaan voi mitään. Ne menee, ne päättää. Kun vötkäle viimein saatiin muljutettua pintaan dumasin sen puolihuolimattomasti about-nelkuksi. Mut nelkun pitäis mahtua nostovälineeksi mukaan tarttuneeseen ”pingismailaan”. Tämä tortilla ei sopinut edes puoliksi, joten arvio korottui vitosplussaan. Kun oltiin jo melkein kokonaan kaheikossa kivikautinen lahja urheilukalastavalle maailmalle saatiin puliveivattua partaan (huom. parta mainittu) paremmalle puolelle (note to self: siis etkö sä vittu parempaa keksi ku ”partaan parempi puoli” ehkä paskin muotoilu ikinä … seuraavaks varmaan kuujuuston pimeäpuoli tai jotain yhtä väkinäisen ”nokkelaa”). Joka tapauksessa pienehkössä sotuveneessä tämä nettibodarin antiteesi alkoi rajuine otteineen vaikuttaa aivan varteenotettavalta haukinoteeraukselta. Ja koska mittanauhaa ei mukana ollut, täytyi tyytyä pelkkään painonhallinnan kontrolliin. Jonka tulos 7.3 kiloa oli kaikin puolin yllättävä. Ensinnäkin kuudelta piti näkyä järvihaukienkka veden pinnassa, mut silloin ei näkynyt vielä yhtään mitään. Tosin viistoista minuuttia myöhemmin allekirjoittaneen järvihaukienkka olikin jo puntarissa. Mutta ehkä kaikkein vähiten sitä olisi osannut odottaa seiskaa juhannusaattona.

Okei, okei oli se pirun hieno kala. Ja täytyy myöntää, että mieli oli muikeana kun lyhyen elvyttelyn jälkeen ”juhannusheila” potkaisi itsensä vapaaksi, niin että kaislat lakosivat. Vaimolle tosin piti elvytyksen aikana vaakutella, että kyllä nämä hauet tällaisesta varovaisesta käsittelystä selviävät useimmiten kutakuinkin hengissä. Ja itsekin selvisin hengissä siitä ”kymppäsikarista”, jolla tätä odottamatonta kohtaamista myöhemmin juhlistin. Kotirannassa vilkaisin vedenlämpömittaria ja alle kymmeneen asteeseen oli veden lämpötila lumpsahtanut. Ainakin tämän mittarin mukaan. Ehkä se osaltaan selittää, miksi vötkäle viihtyi kaislamatalassa vielä kesäkuun lopulla. Grand.

-Jekurantodistaja

Juhannushauki (kuva: Riikka Palonkorpi)
Juhannushauki (kuva: Riikka Palonkorpi)
Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Email this to someone
Scroll Up